vmp

Alan olla taas niin väsyny kaikkeen. Ottaa päähän tää jokapäiväinen helvetti: musta tuntuu etten mitään muuta enää teekään ku käännä, enkä oo saanu vielä palkkaa mistään. Hirvittää mennä nukkumaan, ku tietää et huominen on täynnä samanlaista paskaa. Tää tietty kantautuu potentiaalisten työnantajien näytöille tää postaus, mut ihan sama, mua ei tällä hetkellä kiinnosta. Jos kelpaisin jonnekin töihin, vaadin niiden mielestä ihan liikaa palkkaa. Mä en saatana istunu viittä vuotta yliopistolla, että alkaisin tekemään nälkäpalkalla duunia.

Ens kerralla ku joku sanoo että vau, tolla kielitaidolla sä saat töitä mistä vaan, vedän sitä turpiin. 

Tässä vielä oiva mielipidekirjotus, joka julkastiin tänään Karjalaisessa. Klikkaa kuvaa isommaksi ni saat luettuaki jotain.

Heli oli ystävällinen ja lainas mulle sen verran, että saatiin varattua Johannan kanssa meille kolmelle liput euroviisujen tokaan semifinaaliin ens toukokuulle. Nyt on sentään jotain valoa tunnelin päässä, ei tässä muuten oo kauheesti mitään, mitä odottaa.

kettu kun ketuttaa

Mikäköhän tän ajanjakson nimi on suomeks... joku suvantovaihe? Em mää tiä. Ahdistaa vaan niin pirusti taas. Tiesin että tämmönen jakso tulis jossain vaiheessa, mut oon hiukan yllättyny siitä, ettei tää ahdistus liity mitenkään Suomessa raatoiluun. Mulla on kyllä kova ikävä Sardiniaan, ei Islantiin niinkään. 

Mulla ois aika monta asiaa tehtävänä: 

• saada Ylen koekäännös valmiiksi, oon aika hyvässä vaiheessa, en vaan saa niiden tekstitysohjelmaa toimimaan...
• kääntää Cagliarin yliopiston kielten tiedekunnan dekaanille pätkä sen kirjasta, alotin jo vuosi sitten, mut italiasta ku kääntää islantiin ni siinä menee hiukan hermot ku pitää keksiä päästään jotain sanoja, mitä ei islannissa ole
• tehdä tutkimussuunnitelma tohtoriohjelman hakemusta varten, kiva vaan ku en oo ikinä tutkimussuunnitelmaa tehny...
• tehdä nettisivuni loppuun, että niitä asiakkaita ja ruokarahaa alkais tulla jostain

Kiva vaan koittaa saada noita to do -listan hommia tehtyä ku en tiiä mistä alottaa, ja se ahdistaa. Tänäänkään en saanu mitään aikaseks, joten tiskasin, katoin jotain luontodokumenttia ja leivoin vehnättömiä sämpylöitä.

Oon miettiny että pitäiskö mun hakeutua taas terapiaan. Tuntuu, että mussa on jälleen kerran niin paljon vikoja, enkä tiiä miten pääsen niistä eroon. Sain Þórður Örniltä aika hyvät eväät elämään viime ja tänä vuonna, ja se oli paras terapeutti mitä mulla on ikinä ollu... mut ei näitä asioita oo kiva yrittää analysoida ite päässään, varsinki ku tiedän että mun ajatusmaailma on vääristynyt. En vaan tiiä et miten semmoseen terapiaan hakisin ja montako miljoonaa se mulle kustantais, en muista kuinka paljon maksoin sillon yläasteaikoinani psykoterapiasta. Ehkä mä vaan sinnittelen mielialalääkkeiden ja vitamiinien kanssa eteenpäin. 

Jos huomenna koittais uusiks.

Kynttilä pienelle

Tänään on taas tajunnut, että omat murheet on oikeesti tosi pieniä. Tänä aamuna, tossa kulman takana, jäi 8-vuotias poika linja-auton alle. Kävin äsken Samuelin kanssa viemässä sinne kynttilän, niitä oli tuotu jo useita kymmeniä. Pieni kynttilämeri kukkineen keskustan tienristeyksessä oli pysäyttävä näky. En pystynyt enää hillitsemään kyyneleitäni, kun huomasin kynttilöiden ja sillankaiteen välissä muovitaskun, jossa oli vihreällä puuvärillä kirjoitettu viesti. Siinä luki tokaluokkalaisen käsialalla, että tulee ikävä kaveria.

Voimia ja enkeleitä sille perheelle, jonka maailma kaatui tänään.